Arvosteluja


Ojakangas, Arto: Ukkosten väli

Paikka paikoin Ojakankaan Ukkosten väli tuntuu varsin valmiilta kirjalta. Maisemia, syrjäisen maalaiskylän hidasta elämäntahtia ja nuoren pojan ensimmäisiä kiljukokeiluja on kuvattu elävästi.
Kontaktikirjojen tapahtumat on usein sijoitettu kesään, Suomessa kai eletään vain silloin, tässäkin kirjassa edetään pieni kappale kesää: ensimmäisestä ukonilmasta toiseen.
Ojakankaan tyylissä voi havaita suomalaisen kirjallisuuden aivan Sillanpäästä lähtien. Selkiinnytettyään kirjoittamisensa, luovuttuaan turhista, kömpelöistä siirtymistä ja uskaltauduttuaan täysin omien havaintojensa varaan Ojakangas varmaan kehittyy maaseudun elämää kuvaavien kirjailijoidemme jatkoksi.

Marja Paavolainen
Arvosteleva kirjaluettelo 2/1973


Historiantieto onnistuneen fiktion tukena

Leena Tanskanen (KP)

Arto Ojakangas: Pölkynvälit 424s. Länsirannikko 2005

Kannuksen Eskolassa liki ikänsä viettäneen Arto Ojakankaan romaani Pölkynvälit on muhkea möhkäle kylän elämästä 1900 -luvun alkupuoliskolla. Romaani sijoittuu Eskolan Pikkuradan alkuvaiheisiin. Metsärata palveli puunkuljetusta alueella noin neljänkymmenen vuoden ajan, 1920 -luvun alusta 1960 -luvulle, ja kietoi kyläläisten elämät ympärilleen. Romaanin pääosassa on koko kyläyhteisö, mutta tarinallisessa yrtimessä on olletenkin rakkaustarina. Kertomus kiertää enemmän tai vähemmän Erkki Kurun ja Elina Huhdan tunteita. Myös perheet ja sukupolvet nousevat tärkeiksi.
Ojakankaalla on Pikkurataan henkilökohtainen suhde. Sukuun ja tuttaviin lukeutuu niitä, jotka ovat antaneet radan varressa oman rivakan työpanoksensa. Ensimmäiset muistiinpanonsa Pikkuradasta Ojakangas teki jo pienenä poikasena. Muu perimätieto on säilynyt mielessä ja puheissa.
Henkilökohtainen suhde näkyy Pölkynvälit -kirjassa onnistuneena fiktiona. Kertomus on elävä ja hengittävä. Tapahtumilla ja toimijoilla on tilaa liikkua tarinassa. Kerrontaa ei kalva pelko tai jännite, jota realistisuuteen tarkertunmaan pyrkivä kirjoittamistapa saattaa synnyttää. Paikallishistorian faktat ovat Ojakankaalla ilmeisesti niin tiukasti selkäytimessä, että tekstuaaliseen ja tarinalliseen leikittelyyn ja varaa, uskallusta ja varmuutta.

Romaani vai dokumentti?

Pölkynvälit ei historiallisuudestaan huolimatta ole dokumenttiromaani, vaan todesta ammentavaa sanataiteellista fiktiota. Se ei pyri olemaan tietokirja tai ainut näkökulma menneeseen. Ajat ja paikat ovat kuitenkin aitoja, ja tapahtumilla on jonkinlainen linkki joskus tapahtuneisiin, ja monilla kirjan henkilöillä on yhtymäkohtia todellisiin henkilöihin. Historia on ytimenä, kertomus kehyksenä.
Historian faktojen korostaminen kaunokirjallisuudesta puhuttaessa on vaarallista. Tosipohjaisuuden, mutta samalla fiktiivisyyden korostaminen kuohautti tuntoja Helena Sinervon kirjan Runoilijan talossa julkistamisen jälkeen. Osa lukijoista - kriitikoistakaan- ei osannut lukea Eeva-Liisa Mannerin elämästä kertovaa teosta oikein. Kirjaa tulkittiin vääristelyksi ja siitä löydettiin herjauksiakin. Tämä juuri on Pölkynvälit -romaanin varjo.

Upeaa moninäkökulmaisuutta

Pölkynvälit antaa tilaa koko kyläyhteisölle. Ääneen pääsevät monet kertojat. Kertomus toteuttaa Paul Ricoeurin määritelmää ankkuroinnin aproriasta fiktiossa; maailma on yhteinen, ´minä´ esiintyy siinä erisnimenä, eriytyy yksittäiseksi subjektiksi tarkkaillessaan maailmaa, mutta lukeutuu samalla kiinteästi tarkkailemansa maailman osaksi. Kertojat ovat toimijoita.
Ojakangas on ennen Pölkynvälit -romaania kirjoittanut kaikkiaan yksitoista näytelmää. Draamalle tyypillinen dialogisuus tuntuu tuoreessa romaanissa luontevalta kerronnalliselta ratkaisulta. Paitsi teknisesti, ratkaisu on oiva myös tarinallisesti. Koko tarina saa upeaa, kehämäistä ulotteisuutta. Kertojan vaihtuessa meneillään oleva tilanne usein jatkuu. Puhujat tarkastelevat siis samaa hetkeä eri näkökulmista. Todella, todella mehevää. Puhujien persoonallisuudet erottuvat toisistaan, heidän luonteensa piirtyvät esiin puheissa ja tavassa katsoa maailmaa.
Kieli on terävää ja hyvin visuaalista, iskuvoimainen sana ja vivahteikkaat virkkeet ovat Ojakankaalla hallussa.
"Kyllikki kysyy miehen nimeä. Tiedän sen ja saan jotenkuten sanonutuksi: Esselström. Ässät mäiskivät kovasti hampaantynkieni välissä. Kyllikki kysyy, onko sen niminen herra ruotsia puhuva, mutta siiihen minä en osaa vastata."
Ainut pitkän kirjan jälkeen ärsyttämään käyvä seikka on seksistisyyden yltiömäinen ylikorostaminen. Alapään asiat kiehtovat kertojia läpi romaanin. Kirjan huumori on kuitenkin nasevaa ja kirjavaa. Kertojat taitavat itseironian. Nokkelasanaisuus juoksuttaa pitkää romaania tiiviisti eteenpäin. Napakasti kirja myös päättyy.
"Katson vuodetta ja ensikerran jälkiä. Erkki istuu viereeni. - Mun pitää pestä sun lakanas, sanon. -Mitä suotta, Erkki sanoo. -Mää myyn sen jaappanilaisille lipuks."
Onnistunut teos, onnistunut kustannuspäätös.

Keskipohjanmaa 31.7 2005


Yhteisöromaanissa kaikille riittää myös oma ääni

Yhdistävä ja erottava Pikkurata

Leena Tanskanen

Arto Ojakangas: Linnunkantaja
420s. Länsirannikko 2009

Harvoin lukuun sattuu näin oivallista sanailua etenkin, kun kyse on suurelle yleisölle tuntemattomasta pienen pitäjän kirjailijasta ja kustantajakin on liki paikallinen. Eskolalaisen Arto Ojakankaan toinen romaani Linnunkantaja jatkaa kannuslaisten radanvarren ihmisten ja elämänkohtaloiden kuvaamista yhtä kotoisasti kuin pari vuotta sitte ilmestynyt esikoinen. Ensimmäinen, alun pitäen kaiketi itsenäiseksi teokseksi suunniteltu Pölkynvälit ilmestyi 2005. Vaikka hahmot ovat jo tarinaa seuranneelle tuttuja, myös toista osaa voi lukea erillisenä kertomuksena. Ehkä paikallaan olisi ollut oikein trilogia?
Linnunkantaja sijoittuu 1900 -luvun alkuvuosikymmeniin ja tarkastelee kaleidoskooppimaisesti eskolalaisten arkea rautatien valossa ja varjossa. Rata tuo uusia tuulia etelästä, vie rakkaita pois, jakaa rajan tavoin saajat ja antajat, rikkaat ja köyhät, miehet ja naiset. Rata saa jopa symbolisen merkityksen.
Vaikka ratamies Erkki Kurun ja piika Elina Huhdan rakkaustarinan voi ajatella kulkevan tarinan keskiössä, kyseessä on ennenkaikkea yhteisöromaani. Kertojia on useita, ja onneksi, myös persoonia. Joka puhuja erottuu piirteiltään muista, mikä kertoo onnistuneesta hahmon rakentamisesta. Kaikille riittää oma ääni, luonnetta ja tarinaa, myös niille, joita ei ole nimetty. Ehkä jopa liikaakin? Kirja on paksu ja sisäkkäisiltä kertomuksiltaan äärimmäisen runsas. Olisiko kertomus toiminut maltin kanssa kasattuna vieläkin paremmin?
Mielenkiintoisia tarinoita Erkin ja Elinan suhteen lisäksi ovat muun muassa Johtajan avioliitto, Johtajan vaimon sisäinen maailma elintasoristiriitoineen ja ennakkoluuloineen, Elinan tarina ja Erkin vanhaksi piiaksi pelätyn Elsan tarina. Jokainen kirjan hahmo on kiinnostava aina lapsensa lääkärin odotushuoneessa menettävän tuntemattoman kohtaloa myöten. Arto Ojakankaalla on personoimisen taito.

Kieli tekee persoonia

Tarinan rakentamisen taidolle ei häviä myöskään kertojan kielen käyttämisen kyky. Teksti on rytmitettyä ja mukavalukuista. Tämä lienee taito, jota ei opi muuten kuin seuraamalla ja kuulemalla, katsomalla ja elämällä. Ei edes lukemalla. Huumori, mikä sekin on kirjallisesti vaativa laji, luontuu hyödyntämällä tarkkanäköisesti kielen rytmiä ja näkökulman nopeita vaihdoksia.
"Muistan hyvin kun tulimme vaimoni kanssa Eskolan asemalle tai pysäkille... laiturivaihteelle kai pitäisi totuuden nimissä ajatella. Juna oli aamujuna eikä junan katselijoita ollut lainkaan. Minua ja Birgittaa oli vastassa suonkuivatusmetsänhoitaja Backman yhdessä Lummukan Taneliksi sanotun hevosmiehen ja Kuru -nimisen työmiehen kanssa. Tavaroitamme purettiin tavaravaunusta. Vaimoni nyyhkäisi" Kirjassa murteella on merkitystä. Keskipohjalainen murre näkyy hahmojen puheissa, mutta kertoja käyttää yleiskieltä. Näin ollen dialogi on esityksellistä ja tuo mieleen draamatekstin. Ehkä romaaniin sittenkin sopii paremmin yleiskieli murteella maustettuna? Vaikka toki on selvää, että paikallishistorian ja väestönosan kuvauksena murre tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.
Lukuunottamatta muutamia oikeakielisyyden virheitä, jotka editoinnilla olisi saatu karsittua, romaani on mitä mainioin. Alkuun hihityttänyt pikkuironinen huumorik kehittyy hahmojen lailla ja vaihtuu loppusivuilla lempeäksi liikutukseksi. Tätä sietää esitellä maailmalla.

Keskipohjanmaa 27.7 2009


4.7.2012 KP24

Radanvarren elämä jatkuu Arto Ojakangas: Aurinkomutka

Leena Tanskanen
Arto Ojakangas: Aurinkomutka. Länsirannikko 2012.
Isä, isä. Näin alkaa kannuslaisen Arto Ojakankaan Aurinkomutka, romaani arjesta Pikkuradan varrella aikana, jolloin perheenpään harteilla lepää paljon. Oikeastaan näihin kahteen sanaan kiteytyy koko kertomuksen henki: miehen mitta. Mitä on miehen oltava ja miksi, mihin kaikkeen on taivutta ja miksi. Topparoikassa kulkeva talollinen, ”Pikkuradan jätkä” Erkki elää arkea vaimonsa Elinan ja pienen Antti-pojan kanssa tilalla, jossa elämä on lähinnä ylläpitämistä. On purettava entistä taloa ja vuorilaudotettava uutta, hankittava leipää pöytään ja seisottava tukevasti omilla jaloilla. Siinä sivussa on muistettava rakastaa, huolehtia, hoitaa, olla isänä, puolisona ja itsenäisenä miehenä, tehtävä työtä radanjohtajan pillin tahdissa. Välillä on edustettavakin, kerrottava radasta kirjoittavalle toimittajalle, kuinka asioiden laita on. Tai ei ole.
Erkki saa oppia, että unelmilla on hintansa. Onni ei tule ilmaiseksi. Koivunevan savotalla on vaikeuksia, ja vaikka Erkki on läpeensä rehti mies, vaikeuksista ei pidä pitää ääntä. On opeteltava sulkemaan silminsä epäkohdilta, mikä ei ole Erkille helppoa.
Arto Ojakangas tavoittaa taas savotta-ajan tunnelman. Neulaset tuoksuvat, havumetsä havisee ja Kurun Erkin jalanjäljissä voi tuntea keskikesän kuumentaman kuivan kankaan pöllyävän, kun härän kaltaiset höyryveturit puskevat läpi harvaan asutun maiseman. Edellisiin romaaneihin verrattuna Aurinkomutka tuo tarinan teemoihin enemmän talouden kääntöpuolia, ajankohtaisuuttakin: johtajien ja työläisten suhteen, pätkätyöläisten aseman, perheen perustamisen ja ylläpidon haasteet talouden lainalaisuuksien puristuksessa. Aurinkomutka toimii kuitenkin itsenäisenä teoksena, vaikka jatkaa edellisten romaanien maisemissa. Suoria viittauksia aiempiin tapahtumiin ei liiemmin ole.
Radanvarren elämää on ilo seurata. Tosin – uusin romaani on kuten edellisetkin – varsin tuhti ja yksityiskohtainen lukupaketti. Rivienvälistä rakentamista ei juuri lukijalta odoteta. Tiivistämistä lienee silti turha vaatia, sillä mitä ilmeisimmin Ojankankaalla on tarve käyttää tekstissään kaikki kielellinen riemunsa. Rikas ja ilmaisuvoimainen kieli on kirjailijan ehdotonta omaleimaisuutta ja tekee tekstistä elokuvallisen vetoavaa.
Tämä fiktiivinen paikallishistoria on hyvä löytyä hyllystä – ainakin meidän keskipohjalaisten.


24.3-16 lähtien Lempaala hierontaa